Jukka Leppälahti Innovaatiokyvykkyys kansalliseksi vahvuudeksi!

Tehdäänkö uusia ekosysteemejä vai innovaatioita?

Innovaatiopolitiikassa keskeiseksi käsitteeksi on noussut  innovaatioekosysteemi.  Aihetta on käsitelty valtioneuvoston tuoreessa julkaisussa ” Innovaatioekosysteemit elinkeinoelämän ja tutkimuksen yhteistyön vahvistajina.”  Vahvana viestinä on innovaatiopolitiikan painopisteen  siirtyminen yksittäisten alkavien yritysten tukemisesta ja innovaatiotuista yritysten kokonaisvaltaisemman palveluekosysteemin rakentamiseen ja ekosysteemien kehittämiseen. Mihin ollaan siirtymässä kun siirrytään ekosystemien kehittämiseen?

 Raportissa ekosysteemi määritellään ensin ”eri toimijoiden muodostamiksi tiiviiksi, keskinäisriippuvuuksiin perustuviksi yhteistyöverkostoiksi ”.  Toisaalla todetaan, että ” Ekosysteemit ovat monimutkaisia ja sopeutuvia systeemejä (engl. complex adaptive systems), joita määrittävät tietyt toimijat, niiden väliset suhteet ja usein vaikeasti määriteltävät rajat.”

Verkostot ovat jo kauan olleet keskeisiä  innovaatiotoiminnassa,  joten tästä voisi päätellä että ekosysteemeissä kyse on vanhoista lääkkeistä uudessa pakkauksessa.  Selvyyden vuoksi olisikin ehkä parempi unohtaa etuliite ”EKO” ja puhua vain verkostoista, systeemeistä tai järjestelmistä.

 Myöhemmin raportissa ansiokkaasti käydään läpi esimerkkejä, joilla käsitettä pyritään konkretisoimaan. Näitä ovat mm Metsäalan ekosysteemi Suomessa, Oulun ICT  ekosysteemi  ja Clean-tech puhtaan energian ekosysteemi Suomessa.  Näiden määritteleminen on vaikeaa. Kuten raportissa todetaan käsitteenä cleantech sisältää kattavasti perinteisen ympäristöliiketoiminnan osa-alueita ja energiateollisuuden lisäksi cleantechiä löytyy myös metsä-, metalli-, rakennus-, ja teknologiateollisuudesta..

Näiden systeemien kehittyminen on vaatinut vuosikymmeniä tai jopa yli sata vuotta metsäteollisuuden kohdalla, joten aivan pikaista apua ei tällaisten uusien ekosysteemien kehittämisestä  saada Suomen talousongelmien ratkaisemiseksi etenkin koska julkisen toimijan vaikutusmahdollisuudet näiden synnyttämiseksi ovat kovin rajalliset. Suora lainaus raportista: ”On tärkeää huomata kuitenkin huomata, että ideat ja toiminta syntyvät yritysten ja muiden ekosysteemin toimijoiden keskuudessa, eikä prosessia voi määrittää ja ohjata ylhäältä käsin”. Tällaiset ekosysteemit ovat synnyttyään kuitenkin kansallisia vahvuuksia,  jotka tuottavat korkean teknologian vientituotteita. Koska tällaisten ekosysteemien valinta ja ohjaus ei ole mahdollista julkisen tahon toimesta, olisi sen sijaan julkiset panokset tehokkainta suunnata jo olemassaolevien ekosysteemejä palvelevan uuden tutkimustiedon ja radikaalien innovaatiohankkeiden tukemiseen. Huolehtimalla lisäksi huipputason tutkimustiedon luomisesta ja siirtymisestä Suomeen, innovaatiokyvykkyyden kehittymisestä ja tuesta korkean riskin verkostomaisille kehityshankkeille varmistetaan myös uusien ekosysteemien kehittyminen ilman ylimääräistä byrokratiaa. Näin syntyneitä elinvoimaisia ituja voidaan toki tukea erilaisin politiikkatoimin.

Ekosysteemit ovat usein toimialakohtaisia tai alueellisia. Näihin liittyvä suurin riski on kuitenkin sisäänlämpiävyys, joka estää radikaalien ja disruptiivisten ideoiden syntymisen. Radikaalit ja disruptiiviset toimijat tulevat yleensä toimialan vakiintuneiden toimijoiden ulkopuolelta ja vievät näiden busineksen. Radikaalien projektien synnyttämiseksi olisikin julkisen tahon syytä sekoittaa pakkaa ja edistää rakenteita ja sellaisia toimia, joilla erilaisia toimia-aloja edustavat tahot joutuvat vuorovaikutukseen. Tämä voisi olla suomalaisen innovaatiopolitiikan yksi vahva ulottuvuus, johon projektitasolla innovaatiotukia suunnataan. Radikaalit ja disruptiiviset innovaatiot luovat onnistuessaan ympärilleen uusia (eko)systeemin alkuja, jotka kehittyvät omia polkujaan ilman sen raskaampaa  julkista ohjausta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset